Itsenäisyyttämme seuraavia iltoja ovat meillä värittäneet puhelinsoitot. Sekä minulle että puolisolleni soitetaan.Välillä soittaa äiti, välillä isäni. Äiti ei osaa käyttää kännykkää, joten isäni lienee valinnut numerot valmiiksi.  Äiti itkee eikä saa sanottua mitään ymmärrettävää. Rauhallisesti, puolisoni ja minä, yritämme ymmärtää sitä mitä ei voi ymmärtää. Miten se, joka rakastaa voi toimia tuolla tavalla.
Isäni ääni on maustettu koskenkorvalla, katkeruudella ja vihalla. Usein hän kysyy miten hän joutuu näin paljon kärsimään. Ihmettelen aina mistä hän niin paljon kärsii? Hänellä on tällä hetkellä kaksi täyspäistä lasta ja sairas vaimo. Onko se nyt niin kamalaa?
Mekin selviydyimme. Siitä kaikesta, mitä ei koskaan ollut.

Tänään minulla on ollut vapaapäivä, josta olen nauttinut.
Huomenna on pyhä eikä dementiapäiväkoti liene auki. Varmistin tämän vielä puolisoltani, joka ihmetteli kysymystäni; Tottakai se on kiinni, onhan pyhä. Äidille en ole nyt soittanut muutamaan päivään. Tänä iltana tai huomenna aamulla viimeistään täytyy. Muuten lääkkeet jäävät ottamatta ja syöminen, juominen sekä kaikki muu unohtuu. Veli soitti eilen ja sanoi olevansa poissa kaupungista loppuviikon. Vastuuta ei siis voi hänenkään niskaansa sysätä. Hyvä kun soitti, hyvä on myös se, että meitä on tässä kaksi. Äidin lasta.

Huomenna Suomi juhlii itsenäisyyttään. Äitini isän ammatti oli maamme puolustaminen ja viime aikoina äiti on palannut yhä useammin vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin, kaupunkeihin ja asuntoihin. Isää hänellä on usein ikävä.

Ostettiin tuossa taannoin äidille "uusi" puhelin. Tai tarkemmin sanottuna kännykän ohelle lankapuhelin. Kännykkään vastaaminen äidiltä vielä onnistuu, soittaminen ei ole onnistunut enää pitkiin aikoihin. Uuden lankapuhelimen piti mullistaa äidin kommunikaatio muun maailman kanssa. Ajateltiin, että kyllä sitten kelpaa äidin soitella. Vehkeen piti olla yksinkertaisuudessaan idioottivarma ja helppo käyttää. Painaa vaan näppäintä, johon on kirjoitettu nimi ja eikun puhumaan. Siihen äitikin kykenee!

Eipä kyennyt.

 

Ei kyennyt, vaikka laitettiin ohjeet seinälle ja harjoiteltiin. Treenattiin puhelimeen vastaamista ja sillä soittamista, vastaamista ja soittamista, vastaamista ja soittamista. Lopputuloksena oli sekavassa kunnossa oleva äiti ja itkuinen, turhautunut ja raivoissaan oleva tytär. Puhelimen käytöstä ei tämän jälkeen enää paljoa puhuttu.

On omituista vierestä seurata miten yksinkertaiset arkipäiväiset asiat ja tekemiset muuttuvat mahdottomiksi hahmottaa. Alussa olin varma, että äiti tekee asiat päin helvettiä ihan tahallaan. Pikku hiljaa oli pakko myöntää ettei se todellakaan enää osaa. Ei osaa vaikka haluaisi. Ja sitten ei enää halua.  

Antibiootit alkanevat äidillä vaikuttaa. Puhelimessa ääni on pirteämpi, vaikkakin sanojen muodostaminen on mutkikasta. Olo on kuitenkin, kysyttäessä, parempi. Raatokin on ollut maisemissa, ainakin äidiltä kysyttäessä. Ja siitähän ei koskaan voi olla varma. Vähän tässä nyt olen miettinyt, että josko en sitten kuitenkaan haluasi tätä systeemiä kirjoitella. Täytyy miettiä. 

Ennemmin lehmät lentää kuin minä kirjoittaisin blogia. Minä en ole itsensä paljastaja enkä sosiaalipornoilija.  Mutta perkele, kaikkea täytyy kokeilla, sanoi kartanon omistaja kun kaivoon putosi.

Äidilläni todettiin Alzheimer joskus kolmisen vuotta sitten. Mittarissa hänellä on vasta 60 ja risat. Liian nuori sinne, liian vanha tänne. Näiden vuosien aikana elämään on mahtunut monenmoista. Omaisten sopeutumiskurssilla korostettiin, että  Alzheimer on muistisairaus. Sairastunut ikään kuin vain unohtaa asioita. Varmasti se on näinkin, mutta entä sitten se kun sairastunut ensin unohtaa ruokakassinsa kauppaan, lompakkonsa bussiin, avaimensa lenkkipolulle ja menee kotiinsa, joka on ollut koti vuosikymmeniä sitten. Ei muista kuinka vaatteet laitetaan päälle, syödä ei muista, juoda ei muista.
Minulle tulee usein mieleen, että äiti on ihan hullu. Olkoonkin sitten kyse muistisairaudesta.

Eilen äiti oli sairas toisestakin päästä. Käytiin yöllä päivystyksessä, ei arvauskeskuksessa, vaan yksityisellä. Lääkäri oli nuori kloppi, kolme eukkoa vastaanotolla. Ei helppoa. Äiti meille yöksi ja kipulääkettä naamaan. Ja juoda pitäis, koska on kuivunut.
Kuinka se onnistuu, kuka muistuttaa asiasta? Kotiapuun täytyy soittaa, että katsoisivat myös tätä asiaa, dementiapäiväkotiin myös. Lääkkeet ovat dosetissa ja lisää käsilaukussa. Siellä ne ovat varmaan vuodenkin kuluttua ellei asiaa toiset hoida.

Pesukoneen rummussa pyörivät äidin vaatteet. Äiti on alkanut nukkumaan vaatteet päällä, koska pukeminen on vaikeaa. Hän ei  muista vaihtaa vaatteita ellei joku vaihdata niitä. Pitäis huolehtia tästäkin ja kaikesta. Ei huvittaisi joka päivä soittaa ja käydä. Tietysti soitan tai käyn.  Aina kuitenkin on huoli mielessä, mitähän siellä nyt.

On äidillä mieskin. Ja minulla veli. Ja puoliso. Äidin miestä, isääni, lukuunottamatta me soudamme yhdesssä tässä veneessä. Isä hukkuu omaan pulloonsa, hänellä on niin vaikeaa kun vaimolla on sairaus. Pulloonsa se on hukkunut jo vuosikymmeniä sitten.