Ennemmin lehmät lentää kuin minä kirjoittaisin blogia. Minä en ole itsensä paljastaja enkä sosiaalipornoilija.  Mutta perkele, kaikkea täytyy kokeilla, sanoi kartanon omistaja kun kaivoon putosi.

Äidilläni todettiin Alzheimer joskus kolmisen vuotta sitten. Mittarissa hänellä on vasta 60 ja risat. Liian nuori sinne, liian vanha tänne. Näiden vuosien aikana elämään on mahtunut monenmoista. Omaisten sopeutumiskurssilla korostettiin, että  Alzheimer on muistisairaus. Sairastunut ikään kuin vain unohtaa asioita. Varmasti se on näinkin, mutta entä sitten se kun sairastunut ensin unohtaa ruokakassinsa kauppaan, lompakkonsa bussiin, avaimensa lenkkipolulle ja menee kotiinsa, joka on ollut koti vuosikymmeniä sitten. Ei muista kuinka vaatteet laitetaan päälle, syödä ei muista, juoda ei muista.
Minulle tulee usein mieleen, että äiti on ihan hullu. Olkoonkin sitten kyse muistisairaudesta.

Eilen äiti oli sairas toisestakin päästä. Käytiin yöllä päivystyksessä, ei arvauskeskuksessa, vaan yksityisellä. Lääkäri oli nuori kloppi, kolme eukkoa vastaanotolla. Ei helppoa. Äiti meille yöksi ja kipulääkettä naamaan. Ja juoda pitäis, koska on kuivunut.
Kuinka se onnistuu, kuka muistuttaa asiasta? Kotiapuun täytyy soittaa, että katsoisivat myös tätä asiaa, dementiapäiväkotiin myös. Lääkkeet ovat dosetissa ja lisää käsilaukussa. Siellä ne ovat varmaan vuodenkin kuluttua ellei asiaa toiset hoida.

Pesukoneen rummussa pyörivät äidin vaatteet. Äiti on alkanut nukkumaan vaatteet päällä, koska pukeminen on vaikeaa. Hän ei  muista vaihtaa vaatteita ellei joku vaihdata niitä. Pitäis huolehtia tästäkin ja kaikesta. Ei huvittaisi joka päivä soittaa ja käydä. Tietysti soitan tai käyn.  Aina kuitenkin on huoli mielessä, mitähän siellä nyt.

On äidillä mieskin. Ja minulla veli. Ja puoliso. Äidin miestä, isääni, lukuunottamatta me soudamme yhdesssä tässä veneessä. Isä hukkuu omaan pulloonsa, hänellä on niin vaikeaa kun vaimolla on sairaus. Pulloonsa se on hukkunut jo vuosikymmeniä sitten.