Ostettiin tuossa taannoin äidille "uusi" puhelin. Tai tarkemmin sanottuna kännykän ohelle lankapuhelin. Kännykkään vastaaminen äidiltä vielä onnistuu, soittaminen ei ole onnistunut enää pitkiin aikoihin. Uuden lankapuhelimen piti mullistaa äidin kommunikaatio muun maailman kanssa. Ajateltiin, että kyllä sitten kelpaa äidin soitella. Vehkeen piti olla yksinkertaisuudessaan idioottivarma ja helppo käyttää. Painaa vaan näppäintä, johon on kirjoitettu nimi ja eikun puhumaan. Siihen äitikin kykenee!

Eipä kyennyt.

Ei kyennyt, vaikka laitettiin ohjeet seinälle ja harjoiteltiin. Treenattiin puhelimeen vastaamista ja sillä soittamista, vastaamista ja soittamista, vastaamista ja soittamista. Lopputuloksena oli sekavassa kunnossa oleva äiti ja itkuinen, turhautunut ja raivoissaan oleva tytär. Puhelimen käytöstä ei tämän jälkeen enää paljoa puhuttu.

On omituista vierestä seurata miten yksinkertaiset arkipäiväiset asiat ja tekemiset muuttuvat mahdottomiksi hahmottaa. Alussa olin varma, että äiti tekee asiat päin helvettiä ihan tahallaan. Pikku hiljaa oli pakko myöntää ettei se todellakaan enää osaa. Ei osaa vaikka haluaisi. Ja sitten ei enää halua.